17.9.2013 Mannerheimin virhearviot - vaiettu totuus

Heikki Koskelo             Helsinki  21.9. 2013  

 

Mannerheimin virhearviot  -  vaiettu totuus.

Suomalaisten pääpuolustusaseman murtuminen kesäkuun 10.pvä 1944 on ollut tutkimukseni kohteena keväästä 2004 alkaen.

Vaiettu totuus

Kokonaisarviointeja jatkosodan ylimmän johdon ratkaisuista ja toiminnoista ei ole käytettävissä. Päämajatutkimus on vieläkin tekemättä. Tarkastelussani päähuomioni on ylipäällikön päätöksissä, koska Mannerheim teki kaikki tärkeät operatiiviset ratkaisut.

Mannerheimin päätösten kriittisiä arviointeja on vältelty. Pertti Kilkki kertoo kirjassaan ” Valo Nihtilä – päämajan  eversti”. Tämä operatiivisen osaston päällikön asemassa ollut upseeri lausui haastattelussa: ” Marsalkasta emme keskustele, hän on heikkouksineen meille kaikille yli kaiken”.  

Yleisesikuntapäällikön tehtävissä ollut Erik Heinrich selvittää kirjoituksissaan ja lausunnoissaan ylipäällikön omaperäisiä johtamiskäytäntöjä. Heinrich ilmentää myös omia tuntemuksiaan jouduttuaan syrjäytetyksi päämajan esikuntapäällikön paikalta. Mannerheimhan itsetietoisena asetti itsensä tuohon asemaan. Mannerheimin yksinvaltaisella johtamistavalla oli vaikutusta myös henkilösuhteisiin. Jo ikänsäkin puolesta hänellä oli vaikeuksia yhdenvertaiseen neuvotteluun alaistensa kanssa.

Mannerheimia sotiemme ylipäällikkönä on tarkasteltu suomalaisessa tutkimuksessa kaksitasoisesti. Etusijalle on nostettu hänen mestarilliset ansionsa sodan johtajana ja valtiomiehenä. Sotatoimien johtajana Mannerheim ei ollut suvereeni taitaja. Jotta hänen kuvansa säilyisi esikuvallisena, on sotatoimien osalta jätetty kertomatta asioita, jotka ovat olleet päähenkilölle epäedullisia.

 

Karjalan kannaksen ja Itä-Karjalan sotatoimien tarkastelua.

Suomen maavoimat olivat vuodenvaihteessa 1941- 1942 ottaneet haltuunsa Maaselän, Aunuksen ja Karjalan kannakset. Puolustuksen painopiste oli Itä-Karjalassa. Saksalaiset saartoivat Leningradin. Suomalaiset eivät kohdistaneet pohjoisesta sotatoimia Leningradia kohtaan.

Suomen hallitus ja sodan johto tulivat v 1943 alussa tulokseen, ettei Saksa voita sotaa. Aloitettiin pyrkimykset sodasta irrottautumiseksi. Neuvostoliitto ilmoitti tunnustelujen käynnistyttyä, että v 1940 rajoista ei tingitä. Mannerheim sen sijaan halusi, että Itä-Karjalaa käytettäisiin neuvotteluvalttina rauhanneuvotteluissa. Tämä ylipäällikön kanta tuli vaikuttamaan sodan loppuratkaisuihin.

Tammikuussa 1944 neuvostojoukot mursivat Leningradin piirityksen. Hyökkäykset Suomenlahden eteläpuolitse länteen pysähtyivät saksalaisten linnoitettuihin asemiin Narvassa. Taistelut kestivät puolitoista kuukautta.

 Kun Suomen ja Neuvostoliiton väliset rauhanneuvottelut päättyivät tuloksettomina huhtikuussa 1944 , Stalin päätti irrottaa Suomen sodasta Saksan rinnalta voimakkaalla sotilaallisella iskulla Kaakkois-Suomeen. Tämä kesäkuun alussa toimeenpantava strateginen isku salattiin liittolaisilta.

Leningradin saartorenkaan luhistuttua Karjalan kannaksen asema muuttui entistä vaarallisemmaksi. Tasavallan presidentti Ryti toi huolensa esille Mannerheimille helmikuussa 1944. Presidentti korosti Kannaksen suunnan uhanalaisuutta ja vaati lisäjoukkoja alueelle. Päämajan operatiivinen johto ehdotti, että pääpuolustusasemaksi määrättäisiin etulinjan takana oleva VT-linja. Muodostettaisiin sitkeän puolustustaistelun vyöhyke Kannaksen keskivaiheelle tuomalla siihen lisäjoukkoja ja kiirehtimällä alueen linnoittamista. Mannerheim suostui siirtämään Kannakselle kaksi divisioonaa sekä muutti johtamisjärjestelyjä. Puolustuksen painopiste säilyi edelleen Itä-Karjalassa.

Ylipäällikkö yhdessä rintamakomentajien kanssa uskoi kolme vuotta etulinjana olleen pääpuolustusaseman pystyvän pysäyttämään neuvostojoukkojen hyökkäykset. Mannerheim oli kevään 1944 aikana päätynyt tulokseen, että Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella ei ole todennäköinen. Asemiimme on odotettavissa vain rajoitetuin voimin ja tavoittein suoritettavia hyökkäyksiä. Tällä ylipäällikön näkemyksellä oli vaikutuksensa joukkojen asenteisiin ja taisteluvalmiuteen.

Näitä asenteita kuvaa Ilmari Turja kirjassaan ” Herrojen kanssa marjassa”.

 ” Kummallista, miten tällainen usko tai epäusko armeijassa menee nopeasti ylimmästä alimpaan. Päämajan operatiivisen osaston päällikkö eversti Nihtilä valitti, että yhtä jos toista hän yritti Kannaksen puolustuksen parantamiseksi, mutta esitykset eivät menneet läpi, koska marsalkka ei uskonut, että hyökkäystä tulee”.

Suomalaisten tiedustelu hankki runsaasti tietoja neuvostojoukkojen valmisteluista Leningradin alueelle. Ylipäällikön ja komentajien ennakkoasenteiden sekä päämajan heikon tilanteiden hallintajärjestelmän takia oikeiden johtopäätösten teko epäonnistui.

Neuvostojoukkojen suurhyökkäys Karjalan kannaksella 9.- 10. kesäkuuta tuli ylipäällikölle, päämajalle ja rintamavastuussa oleville yhtymien komentajille  yllätyksenä. Neuvostojoukkojen päähyökkäys läpäisi suomalaisten pääpuolustusaseman vajaassa vuorokaudessa. Viipuri menetettiin 20.6.

 Kuukauden kestävien ankarien viivytys- ja puolustustaistelujen jälkeen suomalaiset joukot pysäyttivät neuvostojoukkojen läpimurtoyrityksen VKT- linjalla. Itä-Karjalasta saatiin kuljetettua neljä divisioonaa ja yksi prikaati taistelualueelle aivan viime hetkellä. Suomalaisten joukkojen menetykset olivat suuret viivytettäessä ja torjuttaessa tulivoimaista hyökkääjää linnoittamattomissa asemissa.

Neuvostojoukot olivat edenneet painopistesuunnassa kuukaudessa noin sata kilometriä. Stalin antoi 12.7 käskyn suurhyökkäyksen keskeyttämisestä.

 

Mannerheimin virhearvioinnit.

Mannerheim kirjoittaa muistelmissaan: ” On sotilaalliselta kannalta lievemmin sanoen omituista, että venäläiset yleensä ryhtyivät hyökkäämään Suomeen”.  

Mannerheim arvioi, ettei Suomeen ei kohdistu neuvostovoimien strategista iskua . Hän uskoi, että venäläiset tyytyvät Suomen suunnassa vain suojaamaan sivustansa. Mannerheim ei näytä ymmärtäneen, että rauhanneuvottelujen kariuduttua huhtikuussa 1944 Stalinille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin poistaa luoteinen sivustauhka pakottamalla Suomi irtaantumaan kanssasotimisesta Saksan rinnalta.

Mannerheimin pyrkimys säilyttää Itä-Karjala neuvotteluvalttina vaikutti keskeisesti puolustusvalmisteluihin Karjalan kannaksella. Joukkojen määrällinen painopiste säilyi suurhyökkäyksen alkuun saakka Itä-Karjalassa. Karjalan kannaksella valmistelut sitkeän puolustustaistelun käymiseksi pääpuolustusaseman takana olivat linnoittamisen osalta keskeneräiset ja joukkojen määrän kohdalta riittämättömät.

                

                 Lopuksi

Toivon, että tämä julkaistuihin asiakirjoihin perustuva tarkasteluni olisi herätteenä, jotta käynnistettäisiin vihdoinkin laaja-alainen tutkimus päämajan toiminnoista ja sen ohella saataisiin nykyistä selkeämpi kuva Mannerheimista sotatoimien johtajana.