Suomen tie rauhaan 1944

Ministeri Paavo Rantanen

Lyhennelmä esitelmästä AKS:n perinneyhdistyksen tilaisuudessa 19.2.2013

Suomi luisui paineiden alla jatkosotaan kesällä 1941. Toiveet olivat alkuun korkealla: vihollinen häädettiin maasta pois, ja Itä-Karjalasta saatiin suuri osa puskuriksi. Niinpä AKS saattoi viettää 20-vuotisjuhliaan Äänislinnassa. Menestyksen takana oli kuitenkin epäilyksen aihetta. Saksan itärintamalla syntyi talvella vaikea kriisi, ja tilanne Lapissa oli jähmettynyt asemasodaksi. Kaiken kukkuraksi Hitler julisti sodan USA:lle, mikä ratkaisi koko sodan lopputuloksen.

Stalin teki jo elokuussa 1941 Washingtonin kautta rauhantunnustelun Suomen suuntaan. Se ei johtanut mihinkään, ei liioin yritys Tukholmassa vuotta myöhemmin. Suomen poliittinen johto piti erillisrauhaa mahdottomana, sillä Saksa oli vahva, ja Suomi riippuvainen sen aseavusta ja viljatoimituksista. Suuri käänne tapahtui helmikuussa 1943 välittömästi Stalingradin taistelun päättymisen jälkeen. Hallituksen sisäpiiri matkusti Mikkeliin ja sai arvion, että uusi Moskovan rauha olisi edessä. Päätettiin pyrkiä rauhaan, joskin yhteisymmärryksessä Saksan kanssa. Tämä pidettiin salassa sekä Saksan että yleisen mielipiteen rauhoittamisen vuoksi. Eduskunta sai salaisessa istunnossa Päämajan realistisen arvion – se aiheutti suurta järkytystä.

Hallituksen painostajaksi syntyi näihin aikoihin ns. rauhanoppositio, jonka mielestä rauhaan oli pyrittävä heti seurauksista välittämättä. Tähän joukkoon kuului RKP:n liberaaleja sekä SDP:n vasemmistosiiven jäseniä. Maalaisliitosta oli mukana muutama kansanedustaja kärjessään Urho Kekkonen. Rauhanopposition pyrkimys oli sama kuin hallituksen sisäpiirillä, mutta sen ideat olivat täysin epärealistisia ja hyväuskoisia luottaen ruotsalaiseen ja länsivaltojen propagandaan. Eräät opposition ainekset puuhailivat pakolaishallitusta Tukholmaan ja eräät menivät niin pitkälle, että ryhtyivät vastapuolen asiamiehiksi. Tällainen takinkääntäjä oli SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori.

Risto Ryti valittiin uudelleen presidentiksi maaliskuussa 1943. Hallitusremontissa pääministeriksi tuli vahva kokoomuspoliitikko Edwin Linkomies ja ulkoministeriksi lännessä hyvin tunnettu Henrik Ramsay. Muutama saksalaismielinen ministeri sai lähteä. Tässä vaiheessa USA tarjosi Suomelle palveluksiaan rauhanvälittäjänä. Hallitus tarttui tilaisuuteen, mutta päätti pelata Saksaan nähden avoimin kortein. Ramsay kävi Berliinissä, jossa ulkoministeri von Ribbentrop haukkui hänet perusteellisesti ja varoitti rauhanaikeista. USA vetäytyi hankkeesta nopeasti eikä kertonut Suomelle, mitä Moskova ehdotti, koska tiesi, etteivät ehdot suomalaisille kelvanneet. Huhtikuussa oli lähellä, että USA katkaisisi diplomaattiset suhteet Suomeen. Sattuma pelasti – Katynin joukkohautojen paljastuminen -tilanteen tällä kertaa. Saksan ja Suomen välille syntyi vaikea diplomaattinen kriisi Saksan vaatiessa Suomelta sitoumusta pysyä rintamassa. Saksa painosti jarruttamalla viljatoimituksia. Suomi ei taipunut, mutta vakuutti jatkavansa taistelua.

Kesällä Eero A. Wuori suoritti epäonnistuneen tunnustelumatkan Tukholmaan kansainväliseen ay-konferenssiin, mutta elokuussa Neuvostoliiton lähetystöneuvos Semjonov välitti belgialaisen diplomaatin kautta kyselyn, mitä Suomi ajatteli rauhasta. Hallituksen sisäpiiri reagoi heti, ja Tukholmaan lähetettiin viesti, jonka mukaan haluttiin keskustella vuoden 1939 rajojen pohjalta. Ei kelvannut Semjonoville – yhteys katkesi, ja tuloksettomaksi jäivät Rytin yksityiset tunnustelut USA:n Lissabonin lähetystön kautta. Sen sijaan hallitus sai harmia, kun 33 rauhanopposition jäsentä toi julkisuuteen adressin, jossa vaadittiin rauhaa. Tämä vahingollinen aloite tuomittiin Suomessa yleisesti, ja Berliinissä oltiin hyvin tyytymättömiä tästä ja pääministeri Linkomiehen tavallaan rauhanhenkisestä haastattelusta ulkomaiden lehtimiehille. Sisäpiiri oli toiminut kaikessa hiljaisuudessa, mutta syyskuun puolivälissä käsiteltiin koko hallituksen istunnossa tilannetta, joka teki monet vakaviksi. Eduskunnassa ulkoministeri Ramsay totesi, ettei Suomella ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa taistelua Saksan rinnalla.

Ruotsille Suomen irrottaminen sodasta oli tärkeä päämäärä, sillä se halusi rauhoittaa lähiympäristönsä. Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs Aleksandra Kollontai otti marraskuun puolivälissä yhteyttä Ruotsin ulkoministeriön korkeimpaan virkamieheen, kabinettisihteeri Bohemaniin. Yhdessä todettiin, että Suomen irrottaminen sodasta oli heille yhteinen intressi. Uudessa tapaamisessa Kollontai kertoi, että Neuvostoliitto oli valmis ottamaan suomalaiset neuvottelijat vastaan, Suomelta ei vaadittu ehdotonta antautumista kuten Saksan satelliiteilta ja Mannerheimin persoonalle annettiin eräänlainen turvatakuu.

Suomen sisäpiiri tarttui heti asiaan, ja tästä sukeutui viestinvaihto Helsinki-Tukholma-Moskova, mutta se näytti katkeavan joulukuun lopussa, kun suomalaiset eivät taipuneet hyväksymään vuoden 1940 rajoja. Ratkaisevaa oli Teheranissa marras/joulukuun vaihteessa pidetty huippukokous, joka oli Stalinin riemuvoitto. Hän saneli kokouksessa rauhan ehdot, joiden mukaan palattaisiin vuoden 1940 rajoihin, minkä lisäksi Neuvostoliitto saisi Petsamon ja runsaat sotakorvaukset. Churchill yritti lieventää korvauksia. Lopulta hän ja Roosevelt antoivat periksi, pitäen Neuvostoliiton ehtoja kohtuullisina. Stalin antoi tunnustusta Suomen sitkeälle taistelulle.

Vuosi 1944 alkoi uhkaavasti – Leningradin saarto murtui lopullisesti, ja puna-armeija pääsi Narva-joelle. USA varoitteli Suomea, ja Tukholma ponnisteli saadakseen aikaan neuvottelukosketuksen Suomen ja Neuvostoliiton välille. Kollontai piti ovea yhä auki. Nyt oli koko hallituksen otettava kantaa. Mihinkään johtopäätökseen ei tultu, ja maalaisliittolainen ministeri Kaasalainen julisti, etteivät karjalaiset eikä armeija hyväksy vuoden 1940 rajoja. Lopulta kutsuttiin vanha valtiomies J.K.Paasikivi palvelukseen ja hänet lähetettiin Tukholmaan ottamaan tilanteesta selvää. Hän tapasi Kollontain kolme kertaa ja sai käteensä kovan paperin – ennakkoehtoina oli hyväksyttävä suhteiden katkaisu Saksaan, jonka Suomessa olevat joukot oli internoitava, ja toiseksi Moskovan rauhan vuoden 1940 ehdot oli palautettava voimaan. Muusta keskusteltaisiin erikseen. Ruotsi piti ehtoja odottamattoman hyvinä. Tilanne paheni, kun Neuvostoliitto julkisti ne, ja Ruotsin kuningaskin neuvoi Suomea pyrkimään rauhaan. Paasikivelle Moskovan tarjous olisi kelvannut, mutta Mannerheim torjui sen, joskin arveli, että Neuvostoliitto halutessaan voisi ratkaista sodan.

Hallitus ei voinut hyväksyä ehtoja. Eduskunnalle selostettiin tilannetta, minkä tuloksena se sai luvan selvittää edullisen rauhan mahdollisuuksia. Tästä äänestettiin luvuin 105-80. Sisäinen rintama oli murenemassa, sillä kokoomus, melkein kaikki maalaisliittolaiset ja IKL vastustivat hallituksen kantaa. Rauhanoppositio oli pettynyt koviin ehtoihin, mutta levitteli Ruotsissa keksittyä hyväuskoista käsitystä, että olisi mahdollista saada lievennetyt rauhanehdot. Hallitus oli Tukholman kautta kontaktissa Moskovaan. Nyt se vaati, että Suomen oli hyväksyttävä ehdot 18.3. mennessä. Oltiin umpikujassa.

Neuvostoliitto yllätti ja esitti kutsun Suomen edustajille tulla Moskovaan ilman ennakkoehtoja. Paasikivi ja Carl Enckell matkustivat salaa Tukholman kautta 25.3. He yrittivät parhaansa, mutta Molotov oli tyly: ”Miksi meidän pitäisi tehdä teille myönnytyksiä? Te olette asemassa, joka kuuluu voitetulle maalle.” Ehtojen mukaan Suomen oli katkaistava suhteet Saksaan ja internoitava sen joukot huhtikuun loppuun mennessä; vuoden 1940 rajat palautettaisiin; Petsamo oli luovutettava; armeija olisi demobilisoitava kahdessa vaiheessa kesäkuun loppuun mennessä; sotakorvauksia vaadittiin 600 milj. dollaria viidessä vuodessa.

Ruotsikin piti näitä ehtoja mahdottomina, ja sama oli tilanne Suomessa, vaikka Paasikivi oli suostumisen kannalla. Asiaa käsiteltiin sekä hallituksessa että eduskunnassa, joka hylkäsi ehdot yksimielisesti. Saksa, joka oli miehittänyt Unkarin maaliskuun lopulla sen rauhanpyrkimysten vuoksi, rankaisi Suomea ase- ja viljan vientikiellolla. Kenraali Heinrichs matkusti Saksaan ja sai sotamarsalkka Keitelin haukkumiset. Hitler torjui Mannerheimin pyynnön aseavusta. Tilanne Suomessa rauhoittui vähitellen, ja rauhanoppositio lamaantui. Saksan ystävät panivat toivonsa siihen, että tulossa oleva maihinnousu torjuttaisiin, jolloin Neuvostoliitto voitaisiin lyödä.

Stalin antoi käskyn strategisesta iskusta Suomea vastaan, siihen varattiin runsaasti joukkoja ja operaatiota valmisteltiin huolellisesti. Kesäkuun alussa USA:n suurlähettiläs esitti Stalinille, että kolme suurta antaisivat Suomen turvallisuutta koskevan julistuksen. Stalin torjui tämän todeten, että hidasälyisten suomalaisten päähän olisi taottava järkeä moukarilla. Isku käynnistyi Karjalan Kannaksella. Läpimurto onnistui 10.6.ja toinen 15.6. Kuuterselässä. Nyt poliittinen toiminta vilkastui Helsingissä. Oppositio vaati rauhanhallituksen muodostamista ja Mannerheimin tuloa maan johtoon. Mannerheimkin piti hetken tärkeänä nopeaa hallituksenvaihdosta, samoin Linkomies ja Tanner olivat valmiit muutokseen. Uusi Ramsayn johtama hallitus oli valmis 18.6., mutta Mannerheim puhalsi pelin poikki 19.6. Hän ei halunnut vaarantaa Saksan aseavun jatkumista – 16.6. oli apuun tullut lento-osasto Kuhlmey, ja pst-aseita oli saatu runsaasti.

Tilanne vaikutti epätoivoiselta, ja 21.6. tiedusteltiin Tukholman kautta rauhan mahdollisuuksia. Vastauksena oli antautumisvaatimus. Ryti ja Tanner olisivat halunneet yrittää tältä pohjalta, mutta marski ja sisäpiirin enemmistö vastustivat jyrkästi. Tilanne mutkistui, kun Saksan ulkoministeri v. Ribbentrop saapui yllättäen Suomeen 22.6. Samalla, kun Tienhaarassa saatiin torjuntavoitto ja Talin-Ihantalan taistelut käynnistyivät, joutui Ramsay tuleen saksalaisten vaatiessa sitoumusta, että Suomi pysyisi rintamassa. Asia ratkesi siten, että Rytin kirjeellä annettiin Hitlerille vakuutus, ettei Suomi irtautuisi sodasta ilman yhteisymmärrystä Saksan kanssa. Ryti otti vastuun kantaakseen – SDP:n ja edistyksen ministerit äänestivät hallituksessa vastaan. Tilanne oli ohi 26.6. eikä asiaa voitu viedä eduskunnan käsittelyyn, jossa oli paljon ratkaisun vastustajia. Suomea peloteltiin monenlaisilla kauhukuvilla, Gestapo-vallasta alkaen. Rauhanopposition johtomiehen Kekkosen yritys saada aikaan hallituksen toimet tuomitseva ponsi raukesi. SDP:n piirissä jälkipeli oli kovaa, mutta Tannerin kesyttämä puolueen eduskuntaryhmä antoi luvan SDP:n pysymiseen hallituksessa. Tämä oli kesän suuri poliittinen torjuntavoitto. Länsimaissa ja etenkin Ruotsissa Suomea arvosteltiin rajusti, ja USA katkaisi diplomaattisuhteet.

Suomen kansan selkäranka ei katkennut, ja rintama piti torjuntavoittojen tuloksena. Tässä vaiheessa rauhanoppositio otti taas esille pakolaishallituksen muodostamisen, mutta Kollontai ei ottanut sen lähettejä vastaan. Sen sijaan Moskovan suunnalta tuli vihjauksia halukkuudesta neuvotella. Ruotsi välitti tästä tietoa Suomeen. Heinäkuun lopulla Tukholmaan lähetettiin kuriiri, jonka viemän viestin mukaan Suomi oli kiinnostunut rauhasta ja oli valmis vaihtamaan hallitusta. Kun Moskovan vastaus oli myönteinen, Ryti ja Tanner matkustivat 28.6. Mannerheimin luo. Sovittiin, että Mannerheim ottaisi Rytin paikan, ja että uusi hallitus muodostettaisiin. Tieto presidentin vaihdoksesta yllätti sekä suomalaiset että Saksan. Korostettiin, että kriisitilanteessa johto olisi keskitettävä yksiin käsiin. Eräiden ministerien vastalauseet eivät auttaneet – Mannerheimista tuli presidentti 4.8. ja Antti Hackzellin hallitus muodostettiin 8.8. Tanner ja Ramsay jäivät siitä pois, Carl Enckell tuli ulkoministeriksi.

Mannerheim piti ohjat käsissään, ei kiirehtinyt vaan tarkkaili tilannetta. Suomeen käynnille tullut Keitel sai kuulla, ettei Rytin kirje enää ollut sitova. Marski odotti viikon Saksan reaktiota – sitä ei kuulunut, Romania vaihtoi puolta ja Pariisi oli vapautunut. Pienen piirin läsnä ollessa 24.8. päätettiin, että lähettiläs Gripenberg veisi Kollontaille viestin Suomen valmiudesta rauhaan. Pian tuli vastaus, jonka mukaan ennakkoehtona olisi, että Suomi katkaisisi välit Saksaan ja vaatisi sen joukkoja poistumaan Suomesta 15.9. mennessä. Sisäpiiri päätti tehdä hypyn tuntemattomaan. Eduskunta kutsuttiin koolle 2.9. ,jolloin se hyväksyttiin äänin 113-43. IKL, kokoomuksen sekä maalaisliiton enemmistö olivat vastaan. Tilanteen loppuvaiheissa oli ollut erinäisiä väärinkäsityksiä ehtojen toteuttamisen osalta, mutta pahinta oli, että uupunut pääministeri ei puheessaan 2.9. selkeästi tuonut esiin välirikkoa Saksan kanssa. Tämän selvittäminen vei aikaa Tukholmassa Semjonovin kanssa. Seurauksena oli, että suomalaiset lopettivat tulen aamulla 4.9. – puna-armeija vuorokautta myöhemmin. Mannerheim kirjoitti kirjeen Hitlerille, joka ei vastannut. Hänen tiedetään sanoneen Japanin suurlähettiläälle, ettei Suomi pettänyt, vaan siltä loppuivat voimat.

Suomen valtuuskunta koki kovia Moskovassa, ja pääministeri Hackzell halvaantui. Tilalle tuli Enckell, jolle saneltiin kovat, mutta silti lievemmät ehdot kuin keväällä – epämiellyttävä yllätys oli Porkkalan tukikohdan vuokraaminen, mutta sotakorvaukset puolittuivat ja maksuaikaa pidennettiin vuodella eikä saksalaisten karkottamiselle asetettu määräaikaa. Hallitus ja eduskunta hyväksyivät tapahtuneen, mutta jostain syystä Enckellille annettu valtuutus ei ehtinyt perille ennen Molotovin asettamaa määräaikaa. Enckell otti vastuun ja allekirjoitti välirauhansopimuksen 19.9.

Suomi oli pelastunut. Rauhanoppositio ei sitä saanut aikaan. Tämän myönsivät 5.10.44 valvontakomission johtaja Zhdanov että ministeri Orlov, joka sanoi: ”hallitus otti rauhanneuvottelut omiin käsiinsä. Se oli todella erityisen näppärä temppu.”