Asekätkentä ja AKS

Asekätkentä oli jatkosodan jälkeen Suomessa suoritettu salainen aseiden hajavarastointioperaatio, jolla pyrittiin mahdollistamaan sissisodankäynti sellaisessa tilanteessa, että Neuvostoliitto miehittäisi maan. Operaatio toteutettiin suojeluskuntapiireittäin kunkin piirin paikalliset olot hyvin tunteneiden upseerien johdolla. Toimenpiteen virallinen nimi oli hajavarastointi. Nimityksen asekätkentä sille keksi sanomalehdistö, koska sitä käyttämällä tapahtumasarjasta arveltiin saatavan aikaan paremmin myyviä uutisia.

Operaatiossa mukana olleista johtohahmoista usea oli Akateemisen Karjala-Seuran jäsen. Tiedossa olevien osalta on mainittu kunkin nimen jälkeen tämän valanumero sulkeissa.

Aseiden, myöhemmin muunkin tarvittavan materiaalin, hajasijoituksella piti turvata mahdollisuudet sissisodankäyntiin miehityksen tapahtuessa. Jos puolustauduttaisiin, taistelut siirtyisivät sisämaahan eikä väestöä voitaisi evakuoida. Sissitoimintaan tarvittaisiin nimenomaan kaikkialla maassa olevia varastoja sekä paikalliset olot tunteva johto.

Salaista hanketta johtivat Päämajan operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä ja operatiivisen osaston maavoimatoimiston päällikkö everstiluutnantti Usko Sakari Haahti (AKS:n valajäsen numero 898). Paikallistasolla aseiden hajavarastoinnista vastasivat jokaiseen 37 suojeluskuntapiiriin syys- ja lokakuun vaihteessa 1944 nimitetyt 2. yleisesikuntaupseerit; suojeluskuntapiirien 1. yleisesikuntaupseerit hoitivat rintamajoukkojen kotiuttamista. Kun suojeluskuntajärjestö lakkautettiin valvontakomission vaatimuksesta marraskuun alussa 1944, suojeluskuntapiirien tilalle tuli 27 sotilaspiiriä. Tämä aiheutti joidenkin hajavarastoinnissa mukana olleiden siirtoja muihin tehtäviin.

Haahti muodosti materiaalin kätkentää ja muuta siihen liittyvää toimintaa varten päämajaan erityisen johtoelimen, jossa hänen apulaisinaan toimivat jo alusta asti mukana ollut majuri Reino Arimo (#886), majuri Arto Virkkunen (#918) sekä ratsumestari Pentti Salonen. Ase- ja ampumatarvikemateriaalista vastasivat johtoelimessä evl. Torsten Hiiskero apunaan majurit Jaakko Vuori ja Paavo Kairinen (1427). Majuri Reino Lukkari (#692) vastasi pioneeriasioista ja majuri Risto Kare (#572) aluksi viestintäasioista ja myöhemmin majuri Pentti Vornanen (#1371). Yleishuollosta vastasi aluksi majuri Antero Havola (#1519), myöhemmin evl. Zachris Dunker. Kuljetusvälineet ja polttoaineet olivat majuri Seppo Airaksisen (AKS:n jäsen ilman valanumeroa) vastuulla, int-varusteista ja elintarvikkeista vastasi majuri Veikko Autio sekä lääkintämateriaalista lääkintäeversti Pekka Somer.

Huolella koottu joukko upseereita entisine luotettuine alaisineen alkoi toimittaa rintamakäytöstä luovutettavia aseita varikoiden sijasta kätköihin. Heti ensi töikseen Haahti informoi operaatiosta Päämajan tiedusteluosaston päällikköä eversti Reino Hallamaata (#1538), koska aseiden hajavarastointi ei olisi voinut tapahtua niin salaisesti, etteikö Hallamaa olisi saanut siitä vihiä. Haahti ja Hallamaa sopivat, että hajavarastointi ja suojeluskuntapiireissä tapahtuva tiedustelu pidettäisiin täysin toisistaan erillään. Hallamaa puolestaan lupasi tiedottaa Haahdelle kaiken, mitä hänen tiedustelijansa saisivat selville suojeluskuntapiirien toiminnasta.

Lähdeaineistona mm. Matti Lukkarin (1936-2012), AKS:n Perinneyhdistyksen kunniapuheenjohtajan teos ”Asekätkentä” Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08013-X

Marttisen miehet

Marttisen miehillä tarkoitetaan suomalaisten asekätkijöiden ryhmää, joka pakeni Suomesta Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin ja liittyi aikanaan Yhdysvaltain armeijaan. Ryhmää kutsutaan "Marttisen miehiksi" johtajansa, Mannerheim-ristin ritarin sekä Suomen ja myöhemmin myös Yhdysvaltain armeijan everstin Alpo Marttisen mukaan.

Ryhmään kuuluviksi luetaan seuraavat henkilöt. Nimen jälkeen sulkeissa AKS:n valanumero tai tieto jäsenyydestä.

Everstit: Alpo K. Marttinen (#884), Antero Aakkula, Paavo A. Kairinen (#1427), Aito Keravuori (#1125), Kalle Keränen (jäsen ilman valanumeroa), Erkki Lahdenperä, Eino Lassila

Everstiluutantit: Olavi Alakulppi, Antero Havola (#1519), Erik Patojärvi, Arvo Vikström

Majurit: Pauli Nysten, Lauri Törni 

Kapteenit: Juho Anttila, Onni Sinkko, Sulo Uitto, Toivo Saastamoinen

Kersantti: Vesa Järvinen

Korpraali: Olavi Pihala

Alpo Marttinen, aikanaan Suomen nuorimpana everstiksi ylennyt, joutui tekemisiin asekätkennän kanssa vasta Keski-Suomen sotilasläänin esikunnassa vuodenvaihteessa 1944-1945. Esikuntapäälliköt saivat käskyn kukin läänissään niveltää kätketyt aseet ja niiden varaan perustettavat suojajoukkopataljoonat liikekannallepanon suoritukseen. Juttua tutkiva kommunistijohtoinen Valpo (Valtiollinen poliisi) tulkitsi Päämajan sisäisellä käskyllä keskeytetyn liikekannallepanon valmistelun valvontakomission kieltämäksi ja muka laittomaksi. Kun pyrkimyksenä oli puolustusvoimain johdon mahdollisimman laajan kompromettointi, saatiin nyt hyvä tekosyy esikuntapäälliköiden pidättämiseen. Marttinen ei kuitenkaan ollut paikalla Valpon miesten tullessa häntä hakemaan, jolloin nämä pidättivät hänen sijastaan läänin komentajan, kenraalimajuri K. A. Heiskasen.

Marttinen ei jäänyt odottamaan Valpon pidätystä, vaan siirtyi Ruotsiin. Sinne kerääntyi vähitellen muitakin asekätkijöitä, ja kiistattomaksi johtajaksi tuli heistä vanhin, eversti Marttinen. Kun Ruotsi edistääkseen kauppaneuvottelujaan Neuvostoliiton kanssa ryhtyi syksyllä 1946 painostamaan asekätkijöitä poistumaan maasta, Marttinen onnistui suhteillaan järjestämään häneen liittyneille upseereille pääsyn Amerikkaan. Kotimaahan paluutaei haluttu ajatella, koska se olisi merkinnyt linnaan joutumista muiden asekätkijäin tavoin.

Yhdysvalloissa upseerimme joutivat aluksi elättämään itsensä ja perheensä mitä moninaisimmissaa ammateissa, hovimestarista rakennusmieheen. Tarmokkaan Marttisen ansiosta he pääsivät vuoden 1947 viimeisinä päivinä värväytymään armeijaan, kaikkihan olivat maavoimien upseereita. Palvelu oli aloitettava alimmalta portaalta. Aluksi oli lähes vuoden kestävä alokaskausi, jolloin tutustuttiin uuteen palveluspaikkaan ja opiskeltiin kieltä. Parin vuoden päästä kaikki ylenivät aliupseeriarvoihin ja alkuvuodesta 1950 he saivat upseerinarvon: Marttinen everstiluutnantin, muut majurin, kapteenin tai luutnantin. - Ensijaisesti Marttisen ansiota ja hänen järjestelykykyään kuvaavaa oli,  että kaikki jo sotamiehinä ja aliupseerina osallistuivat opettajan ja tekniikan sekä taktiikan kehittäjän tehtäviin. Marttinen toimi lopulta kenraalin tehtävissä mutta ei voinut saada ylennystä, koska ei ollut syntyperäinen USA:n kansalainen.

Nimenomaan Alpo Marttisen osalta ovat aseveljet arvelleet, että hänen uransa oman maan palveluksessa olisi ollut helpompi ja johtanut korkeammalle, kuin vieraissa oloissa. Mutta tätä hän, eivätkä muutkaan voineet tietää, kun oli ratkaistava lähtemisen ja Suomeen jäämisen välillä. AKS:n valajäsen n:o 1427 Paavo Kairinen, päättää kirjansa "Marttisen miehet" seuraavasti: "Vaikka me palvelimme USA:n lipun alla, niin siitä huolimatta me teimme ja teemme aina kunniaa Suomen siniristilipulle."

Tekstilaina: Neljätuhatta veljestä, sataneljä elämäntarinaa, toimittaneet: Matti Kuusi, Ville-Paavo Aitola, WSOY 1991 ISBN951-0-17428-9

USA:n joukkoja oli toisen maailmansodan jäljiltä ympäri maailmaa, joten maailma oli sananmukaisesti auki myös Marttisen miehille. Moni heistä sai komennuksen Kaukoitään, aluksi Koreaan, jossa sodittiin 1950-luvun alussa ja sitten Vietnamiin, jossa käyty sota etenkin 1960-luvulla tuli myös suomalaisten olohuoneisiin televisioiden kautta. Jotkut Marttisen miehet joutuivat haistelemaan ruudinkäryäkin, erityisesti kapteeni Lauri Törni, joka tapasi kohtalonsa lokakuussa 1965.

Rauhallisempia komennuspaikkoja olivat Länsi-Saksa sekä Japani. Saksa oli jaettu neljään miehitysvyöhykkeeseen USA:n, Iso-Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton kesken. Sodan niin ikään hävinnyt Japani sai maaperälleen runsaasti amerikkalaisjoukkoja. Siellä suomalaiset pääsivät kouluttamaan amerikkalaisten ohella myös japanilaisia talvisodankäynnin saloihin, onhan Japanin pohjoisin saari Hokkaido ilmastoltaan Suomea muistuttava.

Eläkkeelle moni Marttisen mies jäi vuonna 1968, kun 20 palvelusvuotta tuli täyteen. Jotkut jatkoivat uraansa 1970-luvulle asti. Monelle Marttisen miehelle kertyi sotilasuraa pitkälti yli 30 vuotta palvelus Suomen armeijassa mukaan lukien. Nuorimmat olivat tulleet varusmiesikään vasta toisen maailmansodan aikana, mutta varttuneimmat – kuten Marttinen itse – olivat palvelleet jo talvisodassa upseerina.

Marttisen ryhmän menestystä USA:ssa todistaa korkeiden sotilasarvojen ohella se, että kuudelle annettiin Legion of Merit -kunniamerkki. Monille ehti karttua pitkä rivi mitaleita rintaan. Törni sai haavoittuneille annettavan Purple Heart -kunniamerkin peräti neljästi.

Tekstilaina: Reserviläinen, 10.9.2021 / Seppo Simola

Erään AKS-veljen tarina: Eversti Paavo A. Kairinen

Kairinen pääsi ylioppilaaksi Turun Suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1931. Vuosina 1934–1936 hän kävi Kadettikoulun18. kurssin.

Talvisodassa Kairinen toimi kranaattinheitinkomppanian päällikkönä Jalkaväkirykmentti 15:ssä ja jatkosodan alussa samassa tehtävässä Jalkaväkirykmentti 35:ssä. Hänet ylennettiin kapteeniksi elokuussa 1941 ja nimitettiin rykmentin ensimmäisen pataljoonan komentajaksi vuonna 1942.

Jatkosodan loputtua majuri Paavo A. Kairinen sai komennuksen päämajaan. Siellä everstiluutnantti Usko Sakari Haahti kysyi hänen halukkuuttaan osallistua aseiden hajavarastoinnin järjestämiseen. Hajavarastointi, joka tultiin myöhemmin tuntemaan asekätkentänä, oli tarkoitettu sissisodankäyntiä varten, mikäli Suomi joutuisi Neuvostoliiton miehittämäksi. Kairinen suostui hänelle kaavailtuun tehtävään aseiden ja ampumatarvikkeiden hankinnassa.

Ollessaan kranaatinheitinkoulutuksen suunnittelijana puolustusvoimien pääesikunnassa Kairinen sai upseeritoveriltaan varoituksen suunnitteilla olevasta pidätyksestä. Hän erosi Suomen puolustusvoimien palveluksesta ja siirtyi Ruotsiin 1945.

Kairinen saapui perheineen New Yorkiin 1947 muiden Marttisen miesten jälkeen. Vastaanotosta huolehti Suomalaiset Aseveljet Amerikassa-yhdistys. Yhdysvalloissa ryhmän jäsenet olivat aluksi pakolaisen asemassa. Sen jälkeen he työskentelivät sekalaisissa töissä sillä välin kun heidän asiaansa käsiteltiin Yhdysvaltain puolustushallinnossa. Kairinen työskenteli muun muassa toisen asekätkijän, Erkki Lahdenperän, kanssa kodinhoitotehtävissä.

Marttisen miehet saattoivat värväytyä sotamiehinä Yhdysvaltain armeijaan tammikuussa 1948. Typistetyn alokasvaiheen ja kielenopiskelun jälkeen joukosta tuli ensin talvisodankäynnin kouluttajia ja sitten aliupseereita. Koulutusvastuut laajenivat ja monipuolistuivat vähitellen ja ryhmä hajaantui eri yksiköihin. Suomalaisista tuli reservin upseereita maaliskuussa 1950.

Korean sodan vuoksi vuoksi suomalaisupseerit kutsuttiin takaisin Yhdysvaltain armeijan palvelukseen toukokuussa 1951. Kairinen aloitti laskuvarjojääkärien kouluttajana Pohjois-carolinassa. Syksyllä 1953 hänet komennettiin Saksaan erikoissodankäyntiryhmän kouluttajaksi. Hän organisoi vapaaehtoisesti Unkarin kansannousun pakolaisten avustustoiminnan ja tämän johdosta hänet kutsuttiin vuonna 1992 unkarilaisen Vitezi-ritarikunnan jäseneksi ensimmäisenä suomalaisena. Vuodesta 1959 Kairinen työskenteli Okinawalla, Etelä-Koreassa ja Taiwanissa. Vuonna 1963 hänet ylennettiin everstiluutnantiksi ja komennettiin Saksaan Bad Tölziin, jossa hän suunnitteli ja johti NATO-maiden kanssa pidettyjä harjoituksia.

Kairinen suoritti Fort Leavenforthissa sotakorkeakoulun ja ylennettiin vuonna 1968 everstiksi. Hän sai muun muassa The Legion of Merit -kunniamerkin. Kesäkuun alussa 1972 hän siirtyi eläkkeelle. Paavo A. Kairinen muutti takaisin Suomeen vuonna 1982 ja asettui Turkuun. Hän kuoli 88-vuotiaana elokuussa 2000. Hänet on haudattu Yläneen kirkkomaahan.