In Memoriam

Markku Palokangas (1948-2025)

AKS:n Ansioristi Nro 12

Vapaussodan Invalidien Muistosäätiön (VIMS) hallituksen jäsen (2004–2023) ja puheenjohtaja (2011–2023) Markku Palokangas menehtyi 19. elokuuta pitkäkestoisen sairauden uuvuttamana.

Hänen isänsä Markus Vilhelm Palokangas, ent. Palmqvist (1915–2002) oli aktiiviupseeri, joka jatkosodan loppuvaiheessa toimi Uudenmaan Rakuunarykmentin komentajan tehtävässä ja haavoittui vaikeasti Viipurinlahden taistelussa 4.7.1944 komentopaikallaan menettäen näkökykynsä. Hän avioitui vuonna 1947 Ratsuväkiprikaatin kenttäsairaalassa (20. KsOs.) lääkintälottana 1941–1943 toimineen ja jo sodan oloissa läheiseksi ystäväksi tulleen sairaanhoitaja Eeva, o.s. Kosken kanssa. Perheeseen syntyi sittemmin neljä lasta.

Lapsista vanhimpana Markku Palokangas toimi pienestä pitäen isänsä saattajana ja oppi näin tuntemaan hyvin suuren joukon muita sotainvalideja, heidän elinolosuhteitaan, toiveitaan ja yhteisiä järjestöjään. Veteraanien vierailut perheen kesäpaikassa Markunniemessä jätti erityisen paljon lämpimiä muistoja niin Markkuun kuin muihin lapsiin sekä lastenlapsiin.

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Munkkiniemen Yhteiskoulusta 1967 ja suoritettuaan varusmiespalveluksensa Markku aloitti opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja valmistui valtiotieteen maisteriksi keväällä 1974. Moskovan rauhan jälkeisiin puolustusjärjestelyihin liittyneen pro-gradu-tutkielmansa kautta hänelle tarjottiin valmistuttuaan työpaikkaa tutkijana Sotatieteen Laitoksessa. Puolustusvoimien eri tehtävissä, etenkin sotahistorian alalla toimittuaan hänet nimitettiin Sotamuseon johtajaksi vuonna 2003, mistä virasta hän jäi täysin palvelleena eläkkeelle reservin majurin (1998) sotilasarvossa vuonna 2010.

Aluksi virkaansa liittyen ja myöhemmin vapaaehtoisena Markku Palokangas osallistui myös rajojen taakse kentälle jääneiden suomalaisten kaatuneiden etsintäprojektiin, toimien vuosina 1994–1998 Länsi-Kannaksen etsintäryhmän johtajana. Virassa ollessaan hän on kuulunut jäsenenä useiden nk. aselajimuseoita ylläpitävien säätiöiden ja yhdistysten hallintoelimiin. VIMS:n lisäksi häneen sydäntään lähellä oli perinnetyö Sotainvalidien Veljesliitossa Tuki- ja perinnesäätiön hallituksen jäsenenä 1999–2023, Arkisto- ja perinnetoimikunnan puheenjohtajana 2008–2017 sekä Historiikkitoimikunnan jäsenenä 2012–2015.

Aikaisemman kirjallisen tuotantonsa lisäksi Markku Palokangas kirjoitti, tuotti ja toimitti lukuisia Suomen sotahistoriaan ja sotilasperinteiseen liittyviä julkaisuja myös eläkevuosina.

Allekirjoittanut sai tehdä yhteistyötä Markku Palokankaan kanssa 1990-luvulta saakka aluksi museoalan projekteissa ja sitten VIMS:n puitteissa. Yhteistyö Markun kanssa oli avointa, veljellistä ja sujuvaa. Lukuisat keskustelut, matkat ja projektit jättivät paljon lämpimiä muistoja. Erityisesti niitä voi vaalia itsenäisyyspäivän, tammisunnuntain, vapaussodan päättymispäivän sekä kaatuneitten muistopäivän juhlallisuuksissa.

Markkua jää kaipaamaan läheisten lisäksi suuri joukko ystäviä.

Vesa Määttä

(Julkaistu Vapaussoturi-lehdessä)

Jaakko Valtanen (1925-2024)

AKS:n kirjailtu pöytälippu nro 3

Puolustusvoimain entinen komentaja, kenraali Jaakko Valtanen osallistui talvisotaan vapaaehtoisena lähettinä ja radiomiehenä sekä jatkosotaan mm. tykistöupseerina. Hänen pitkä ja ansiokas sotilasuransa päättyi puolustusvoimain komentajan tehtävään vuosina 1983–1990. Valtanen oli viimeinen aktiivipalveluksessa ollut upseeri, jolla oli sotakokemusta viime sodistamme. Hänellä oli erittäin suuret ansiot maanpuolustustahdon mittaamisen ja maanpuolustustiedotuksen uranuurtajana. Reserviin siirryttyään Valtanen osallistui aktiivisesti keskusteluun vapaaehtoisen maanpuolustuksen merkityksestä ja kehittämisestä.

Jatkosodan aikana ja ennen jäsenyyttään varsinaisessa AKS:ssa, Valtanen toimi Oppikoulujen Karjala-Seurojen liiton toiminnanjohtajana. Tässä tehtävässä hän oli mukana mm. mittavassa keräyksessä, jossa Itä-Karjalan suomalaisille kouluille onnistuttiin hankkimaan noin 15 000 kirjaa. Tästä määrästä muodostettiin alku yli sataan kirjastoon. OKS järjesti myös kaksi viihdytyskiertuetta Äänisjärven rannikkopuolustuksen joukkoihin. Kertomansa mukaan tutustuminen suomensukuisiin vepsäläisiin Soutjärvellä oli pysyvästi mieliin jäänyt kokemus. Valtasen kaudella OKS hankki yli viisisataa joululahjapakettia itä-karjalaisille lapsille jouluna 1943.

Sotilasuralta reserviin siirryttyään Jaakko Valtanen osallistui Akateemisen Karjala-Seuran Perinneyhdistyksen toimintaan mm. tuoden entisten Oppikoulujen Karjala-Seurojen jäsenten tervehdyksen AKS:n 95-vuotissymposiumiin Ostrobotnialla 2017. AKS:n perustamisen satavuotisjuhliin 2022 ei kenraali Jaakko Valtanen enää voimiensa huvetessa kyennyt osallistumaan ja kieltäytyi vaatimattomana upseerina ja herrasmiehenä enemmältä huomiolta. Hänelle olisi ansioistaan luovutettu AKS:n Ansioristi miekkasoljella.

(Tekstilaina sotilasuran osalta ja kuva: Reserviupseeriliitto, muu teksti ja kuvan käsittely AKS)

Olavi Larma (1933-2023)

AKS:n Perinneyhdistyksen puheenjohtaja 2008-2013

AKS:n Ansioristi nro 4 miekkasoljella

Suomalaisen lääketeollisuuden rakentaja, suuri isänmaan ystävä, lääketieteen lisensiaatti Olavi Larma kuoli Helsingissä 12. heinäkuuta 2023 nopeasti edenneeseen vaikeaan sairauteen. Hän syntyi Viipurissa 28. toukokuuta 1933.

Larma valmistui Helsingin yliopistosta 1962. Lääkärin työ vaihtui kuitenkin yritysmaailmaan hänen siirtyessään lääketehdas Orionin palvelukseen 60-luvun lopussa erityisvastuualueenaan lääkemarkkinointi. Orionissa aloitettiin Larman johdolla voimakas kehitystyö, strategisena tavoitteena luoda yhtiöstä kansainvälisesti kilpailukykyinen yhtiö, ja samalla kotimaisen lääkehuollon ja huoltovarmuuden turvaaja. Orionista tuli muutamassa vuodessa alan ylivoimaisesti suurin yritys Suomessa. Kehitysstrategiaan kuului systemaattinen panostus omiin innovaatioihin perustuvaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen, joka toteutettiin kansainväliset laatukriteerit täyttäväksi ja edelleen näkyväksi, tuloksia tuottavaksi toiminnoiksi. Larma eteni Lääketehdas Orionin toimitusjohtajaksi 1980, mistä tehtävästä hän eläköityi alun toistakymmentä vuotta myöhemmin.

Olavin syntyessä Larman perhe asui Viipurissa. Karjalan menetys sodassa Neuvostoliitolle jätti häneen vahvan jäljen. Isänmaallisuus oli hänelle tärkeä arvo läpi koko elämän. Hänen sydäntään lähellä olivat mm. Suomen-pojat, Suomen puolella jatkosodassa taistelleet virolaiset vapaaehtoiset. Suomen-poikien perinneyhdistyksen jäsenenä hän oli edistämässä varainhankintaa ja henkilökohtaisesti mukana avustustoiminnassa. Tästä hyväntekeväisyystyöstä Viron presidentti Arnold Rüütel myönsi hänelle Viron Punaisen Ristin Ritarikunnan korkean kunniamerkin v. 2005.

Olavi Larma oli aktiivinen Akateemisen Karjala-Seuran Perinneyhdistyksen jäsen toimien sen puheenjohtajana vuosina 2008–2013. Yhdistyksen Aunuksen Karjalaan ja Inkeriin toteuttamilla heimoveteraanien avustamismatkoilla Olavi toimi lääkärinä järjestäen heimoveteraanien Suomesta tarvitsemia lääkkeitä. Vielä keväällä 2023 hän tuki merkittävällä panoksellaan Ukrainassa taistelevien suomalaisvapaaehtoisten varustamista pimeänäkölaitteilla, koska Olavi Larman mielestä ”mikään ei ole yhtä arvostettavaa, kuin että laittaa itsensä vaaraan toisten puolesta.”

Toukokuun 12. päivänä kuluvaa vuotta, AKS:n alkuperäisen lipun satavuotisjuhlassa Ostrobotnialle kokoontunut salintäysi yleisö lauloi seisaalleen nousten pian. juhlan jälkeen 90 vuotta täyttävälle Olavi Larmalle onnittelulaulun. Hetki aikaisemmin hän oli juhlivan yhdistyksen puolesta paljastanut pronssilaatan, jossa kerrottiin AKS:n satavuotisesta kokoontumispaikasta. Olavi Larman isä, Otto Larma oli järjestön valajäsen. Siitä syystä Olavi Larmalle vuonna 2022 myönnetyssä AKS:n ansioristissä on hopeinen miekkasolki.

Larma korosti aina liikunnan tärkeyttä harrastaen itse kuntoliikuntaa. Kaikkein lähimpänä hänen sydäntään olivat kuitenkin luonto ja erityisesti linnut. Läheinen suhde luontoon säilyi läpi koko elämän ja näkyi erityisesti hänelle rakkaalla kesäpaikallaan Mäntyharjulla. Siellä hän viljeli aktiivisesti hyötykasvimaata, teki metsätöitä ja nautti luonnossa liikkumisesta.

Matti Lukkari (1936-2012)

AKS:n Perinneyhdistyksen puheenjohtaja 2006-2008, kunniapuheenjohtaja 2011-2012

Eversti Matti Lukkari kuoli vaikean sairauden uuvuttamana 21. maaliskuuta 2012 Marian sairaalassa. Hän oli syntynyt 3.10.1936 Helsingissä.

Matti Lukkari kirjoitti ylioppilaaksi 1956 Helsingin Lyseosta. Hän valmistui Kadettikoulusta toisen polven pioneeriupseeriksi 1959. Valmistumisen jälkeen Lukkari palveli opetusupseerina Pioneerirykmentissä, Reserviupseerikoulussa ja Kadettikoulussa. Suoritettuaan Sotakorkeakoulun 1966–1969 teknisen opintosuunnan priimuksena hän työskenteli esiupseerina ja osastopäällikkönä pääesikunnassa, toimistopäällikkönä sotilasläänin esikunnassa Oulussa ja opettajana Sotakorkeakoulussa. Komentajatehtävissä Lukkari toimi Keski-Suomen Pioneeripataljoonassa 1981–1983 ja Kadettikoulun johtajana 1988–1993.

Matti Lukkarin kausi Kadettikoulun johtajana osui vaiheeseen, jolloin upseerikoulutusta puolustusvoimissa uusittiin ja koulusta tuli osa Maanpuolustuskorkeakoulua. Lukkari halusi säilyttää kadettikasvatuksen ylväät perinteet uudistusten pyörteissä. Tässä pyrkimyksessä hän ei mielestään onnistunut riittävän hyvin. Hän erosi puolustusvoimien palveluksesta keväällä 1993. Nuo perinteet ovat tänä päivänä pääosin palautettu ennalleen.

Siirryttyään reserviin Matti Lukkari näki, että hänen ammattitaidoillaan on käyttöä Virossa. Hän lähti välittömästi auttamaan perusteilla olevia Viron asevoimia. Hän toimi Viron puolustusvoimien johdon avustustehtävissä. Lukkari yhdessä muiden suomalaisten vapaaehtoisten ammattisotilaiden kanssa loi uuden valtion asevoimiin kansalliset periaatteet. Viron vuosinaan Lukkari tutustui Suomen jatkosodassa taistelleen virolaisen Jalkaväkirykmentti 200:n veteraaneihin ja heidän elinolosuhteisiinsa. Tukitoimien käynnistämiseksi perustettiin Suomen-poikien perinneyhdistys, jonka puheenjohtajana Lukkari toimi 1994–2003 ja sen jälkeen kunniapuheenjohtajana.

Matti Lukkari nautti laaja-alaisella osaamisellaan ja yhteistyökyvyllään suurta arvostusta maanpuolustus- ja ammattiyhdistysten järjestökentässä. Hän toimi valtakunnallisen tason tehtävissä mm. Upseeriliiton puheenjohtajana ja kunniajäsenenä sekä Sotilasurheiluliiton, Kenraali Hannes Ingnatiuksen Kadettisäätiön ja AKS:n perinneyhdistyksen puheenjohtajana, Akavan hallituksen ja Jääkärisäätiön varapuheenjohtajana sekä Sotilasaikakauslehden päätoimittajana. Lukkari oli 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä voimakkaasti mukana yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Hän luopui näistä tehtävistä vähitellen 2000-luvulle tultaessa.

Matti Lukkari oli myös tuottoisa kirjoittaja. Hän julkaisi kaikkiaan kuusi teosta, joista voidaan nostaa esille esikoisteos 1984 ilmestynyt Asekätkentä ja 2003 valmistunut Lauri Sutela, puolustusvoimain komentaja. Isänsä Reino Lukkarin, asekätkijän muistoa vaalien sekä muiden asekätkijöiden tekoja kunnioittaakseen Matti Lukkari laati asekätkennästä perusteellisen selvityksen aikana, jolloin maassamme vielä elettiin suomettumisen jälkimainingeissa. Lukkarin kirjassaan esille tuomat tosiasiat ovat olleet hyvin tiedossa puolustusministeri Elisabeth Rehnillä, kun tämä maaliskuussa 1992 antoi julkisen tunnustuksen asekätkijöille. On jälkipolvien kannalta ensiarvoista, että Lukkari saavutti pitkäaikaisimman puolustusvoimain komentajan Lauri Sutelan luottamuksen niin, että tämä suostui kirjoittajan kanssa yhteistoimintaan elämänkertansa aikaansaamiseksi.

Matti Lukkari oli vastaavana toimittajana Suomen itsenäisyyden 80:n juhlavuoden kunniaksi julkaistussa Veteraanien Perintö Itsenäinen Isänmaa -kirjasessa, joka yli 200 000 suuruisena painoksena jaettiin kaikkiin kouluihin. Lukkari oli erittäin kysytty esitelmöitsijä. Muun muassa asekätkennästä hän piti yli kuusisataa esitelmää ympäri valtakuntaa.

Nuorempana upseerina Matti Lukkari hankki suurehkon moottoriveneen ja suoritti avomerilaivurin tutkinnon. Koko perhe vietti vapaa- ja loma-aikansa Suomen saaristoon tutustuen ja kalastellen.

Myöhemmin perheen kesäkoti Vehmersalmella oli Matti Lukkarille vuosikymmeniä rakas rentoutumisen paikka. Hänen kädentaitonsa tulivat hyvään tarpeeseen vanhoja rakennuksia remontoitaessa sekä uutta rakennettaessa. Isännän kalastusharrastuksesta saivat nauttia niin oma väki kuin vieraatkin.

Matti Lukkari asettui alati koko sielullaan ihanteittensa taakse. Hän oli sotilaana ehdoton oikeudenmukaisuudessaan, kansalaisena esikuvallinen isänmaallisuudessaan sekä ystävänä ja läheisenä ihmisenä lämmin huolehtivaisuudessaan. Matti Lukkari oli palkittu useilla korkeilla kunniamerkeillä, joista mainittakoon Suomen Leijonan Komentajamerkki, Vapaudenristin 2. luokka ja Viron Kotkan Ritarikunnan komentajamerkki.

Kirjoittajat Heikki Koskelo ja Purmo Saarikoski ovat Matti Lukkarin kadetti- ja upseeritovereita.

Julkaistu Vapaussoturi-lehdessä